26. maaliskuuta 2015

Kumisevat tynnyrit


Viime viikonloppu meni tien päällä ja nämä kuvat ovat tosiaan Lappeenrannasta. Kivaa oli Tiinan ja Erican kanssa, mutta kylläpä matkustaminen on raskasta. Onneksi koiramme ovat loistavia reissaajia. Ne torkkuivat kaikki automatkat, eikä vieraassa paikassa yöpyminen tuottanut mitään ongelmia edes Kiiralle, joka yleensä on aikamoinen stressipeppu.

Maanantai meni toipuessa, mutta jo tiistaina kävimme hallilla. Treenasimme seuruuta ja leikkimistä, ja ilokseni totesin, että sehän edistyy koko ajan. Tällä hetkellä työstän pallopalkan avulla molempia perusasentoja eri kulmista ja yksittäisiä askelia eri suuntiin. Minun on vain vaikea malttaa pitää kriteeri tarpeeksi alhaalla. Joudun joka kerta muistuttamaan itseäni siitä, että pallopalkalla Kiira ei vielä oikein malta keskittyä, joten en voi vaatia samaa kuin alhaisemmassa viretilassa. 

Eilen Kiira kävi myös tuuraamassa Esmeä Vision eläinnäyttelijäkurssilla. Siellä oli sille todella paljon uutta ihmeteltävää, mutta usean koirakon aihettama hälinä, ihmeelliset kameralamput, ahtaat tilat tai yleinen kova meteli ei aiheuttanut sille ongelmia. Sen sijaan ongelmaksi koitui outoa kumahtelevaa ääntä tuottavat muovitynnyrit. Niitä se säikähti todella pahasti.

Harmittaa, että niin pääsi käymään, mutta Kiira toipui parin lyhyen kävelylenkin jälkeen niin, että kiskoi itse takaisin pelottavien äänien luokse. Mitään peruuttamatonta pelkoehdollistumaa ei siis varmaankaan päässyt käymään. Ainakin se rentoutui sen verran, että innostui taas treenaamaan. Tosin pääasiassa me vain syötiin ruokaa ja tehtiin tosi helppoja juttuja kaikessa siinä hälinässä, mutta kyllä lopussa, kun Kiira selvästi oli jo rentoutunut, kejuttelin sille esineen kantamista ämpäriin.

Jäin taas hieman miettimään kannattaako minun yrittää kisaamista vielä Kiiran kanssa. Se on päässyt tosi pitkälle ihmisjännityksissään, joten en usko niiden koituvan ongelmaksemme, mutta se ei ikävä kyllä ole Kiiran ainoa ongelma. Se myös pelkää yhä enemmän ja enemmän kovia ääniä. Viimeisimmissä rally-tokokisoissahan Kiiran kanssa ei edes lähdetty radalle osittain ihan siitä syystä, että ukonilma sattui samalle kisapäivälle, eikä Kiira toipunut niistä.

Joku voisi sanoa, että koiran kanssa kisaaminen on aina epäeettistä koiran välineellistämistä, mutta itse uskon, että se on mahdollista tehdä eläimen hyvinvointi mielessä. Kuitenkin olen aivan ehdoton siinä, että eläimen on nautittava siitä. Se ei saa vain sietää, sen täytyy tykätä. Siinä ajassa, joka minulla menee siedättää Kiira erilaisiin kisapaikalla oleviin ääniin, voisin opettaa sille jotain muuta järkevämpää. Onko kisaaminen sen työmäärän arvoista?

Olen näitä ajatuksia pyöritellyt Kiiran kanssa koko sen elämän ajan. Nyt ne taas vain kumpusivat mieleen. Luultavasti menen kuitenkin samalla linjalla kuin tähänkin asti eli harrastamme harrastamisen ilosta ja treenaamme liikkeistä kisasuoritustasoisia, mutta kisoista ei oteta mitään paineita. Kisaaminen ei ole se syy miksi koulutan. Minä koulutan, koska kouluttaminen on kivaa ja koska koirani nauttii siitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Kommenttilaatikkoa saa käyttää keskustelupalstana, yhteydenottolomakkeena ja yleisenä purkautumiskanavana.