20. heinäkuuta 2013

Sarja epäonnistumisia

Joskus tekisi mieli vaihtaa koiraharrastus kultakalaan. Takana on kolmen päivän ajalta kolmet epäonnistuneet treenit. Eikä kyse ole siitä, että Kiira ei vain osannut mitään, eikä jaksanut keskittyä mihinkään, vaan treenit oikeasti olivat ihan syvältä. Seura oli kyllä loistavaa. Mutta on kyllä sanottava, että mikään hyvä seura ei ole sen arvoista, että kämppiksen auto on nyt sitten pari viikkoa ajokelvoton Kiiran takia.

Ruki pk-esteellä


Keskiviikkoiltana kävimme pk-kentällä yhdessä Erican ja Neiran ja Riikan ja Rukin kanssa vain todetakseni, että juoksuiselle Kiiralle oli toisten koirien läsnäolo aivan liian paha häiriö. Sain kuitenkin Kiiran keskittymään sen verran, että se suostui noutamaan ja kokeilemaan matalaa A-estettä. Molemmat sujuivat kuitenkin sitten ihan okei. Rauhoittumisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Hieman pettyneenä lähdin sitten kotiin... ja jos olisin ollut fiksu olisin jäänyt kotiin.

Mutta en ollut. Seuraavana aamuna lähdimme samalla porukalla uudestaan tottiskentälle. Kiira otti edelleen häiriötä Rukista, eikä suostunut tekemään oikeastaan mitään. Vapaaksi sitä ei voinut kentälle päästää, koska se oli aivan liian kiinnostunut haistelemisesta ja merkkailemisesta ja miesten unelmoimisesta, että olisin voinut luottaa sen olevan kuulolla. Tärppipäivät. A-estettäkään se ei enää voinut nousta ylös lainkaan. Luulen tosin, että se oli edellispäivänä kolhaissut itsensä esteeseen, sillä takajaloissa on oudot hankaumat. 

Koska nämä varoituskellot eivät olleet tarpeeksi, lähdimme illasta sitten vielä jäljelle Husön metsiin. Tein kaksi jälkeä Kiiralle, joista toinen epäonnistui täydellisesti, mutta toinen meni todella hyvin vaikeasta maastosta huolimatta. Jälkisuoritukseen olin sinänsä ihan tyytyväinen, mutta Kiiran taukokäyttäytyminen... Se haukkui ja haukkui ja haukkui. Sille oli aivan käsittämätöntä, että minä lähdin metsään, eikä hän päässyt mukaan. Siinä haukkuessaan se samalla purki turhautumisensa repimällä auton takaikkunan tiivisteet irti. 

Epäonnistunut peltojälki, rikotut tiivisteet ja jatkuva haukkuminen saivat minut sen verran raivostumaan, että taisin mököttää koko loppu reissun autossa vahtimassa koiraani. Lopulta lähtöä tehdessäni minä kuitenkin nousin autosta ja irrotin silmäni Kiirasta hetkeksi jutellakseni kavereiden kanssa jäljestä. Sillä aikaa Kiira tyhjensi kokonaisen lihapullapussin.

Nukuin yön yli ja ajattelin, että perhana, en minä näin helpolla luovuta. Lähdin siis jälkeen uudestaan heti seuraavana aamuna. Koolla oli jälleen sama porukka. Ajattelin, että laitan Kiiran kevythäkkiin, koska siellä se on osannut odottaa ainakin näyttelyissä ja kisoissa. Paikanpäällä kaveri kuitenkin tarvitsi häkkiä ja laitoin Kiiran kuitenkin takaisin autoon. Peitimme auton pressulla ja lähdimme tekemään jälkeä. Jätin autoon vielä ydinluun. Hiljaisena autoon jäätiinkin, ja hetken ajattelin, että ehkä tämä tänään onnistuu. 

No, ei onnistunut. Jälleen kerran Kiiralle oli liian vaikeaa se, että minä katosin metsään tekemään jälkeä, ja tällä kertaa se vielä kuuli Neiran haukun koko ajan, joten se kiihtyi kahta kauheammin. Avoimesta ikkunasta Kiira veti pressun sisään autoon, tuhosi sen aikansa kuluksi ja koska se ei tietenkään vielä riittänyt, päätti Kiira syödä turvavyöt poikki. Siinä vaiheessa meinasi jo itku tulla.

Kotiin ajaessa mielessäni ensin pyöri kaikenlaisia myynti-ilmoituksia tuolle harmaalle vatipäälle ja ajattelin, että en enää ikinä koskaan hanki koiraa, enkä ainakaan belgianpaimenkoiraa. Kiukutti, itketti ja vitutti. Sitten muistin taas, että eihän se koiran vika ole, että minä vien sen liian vaikeaan tilanteeseen. Sille oli liian vaikeaa rauhoittua, kun se tiesi kohta pääsevänsä jälkeen ja kun se näki kaikkien ihmisten katoavan metsään. Sitä seurasi tietenkin epätoivo siitä, että ehkä minua ei vain ole tehty koirankouluttajaksi tai koiraharrastajaksi. 

Onneksi lähdimme Erican kanssa vielä samana iltana käymään Tammisaaressa Kiiran kasvattajien luona. Koirat jäivät kotiin nukkumaan. Siellä saimme pyöritellä ja haistella kolmeviikkoisia koiranpentuja. Kiiran puolisiskon Ninjan ihania lapsia. Kyllä kaikki vitutus hellitti siinä vaiheessa, kun kasvattajalla muistui tietenkin mieleen ne ensimmäiset kerrat, kun Kiiran tapasin. Onhan Kiira oikeasti aivan ihana koira vaikka aina ei ihan nappiin menekään. Nyt vain miettimään jokin koulutussuunnitelma niin kyllä se oppii rauhoittumaan jälkireissullakin.

Hard Candy's C-pennut

3 kommenttia:

  1. Tulipa jotenkin paha mieli tätä lukiessa :( Tuo fiilis tuli niin hyvin tuossa tekstissä pihalle että nyt on huono omatunto kaikista super hehkutuksista...

    Nyt oli vaan huonot päivät, nokka ylös kohti uusia haasteita!! Et ole suinkaan huono kouluttaja ja sovit vallan mainiosti meidän koiraharrastajien pariin ♥
    Me rakastetaan teidän seuraa vaikka meillä onkin vähän eri näkökulmia ja eri termejä samoille asioille, en vaihtais teidän seuraa vaikka maksettais.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh. Kiitos. Mutta Ruki teki kyllä tosi hienosti. Ei sellaista pidäkään muuta kuin hehkuttaa, eikä mulle tule paha mieli siitä, että jonkun muun koira onnistuu. Eli ei kannata tulla huono omatunto. :D Joskus mullakin vain on tällaisia epätoivon hetkiä. Ja joskus tekisi mieli heittää hanskat tiskiin.

      Poista
  2. Sinut on haastettu http://rosa-ismi.blogspot.fi/2013/07/haaste.html

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Kommenttilaatikkoa saa käyttää keskustelupalstana, yhteydenottolomakkeena ja yleisenä purkautumiskanavana.