18. huhtikuuta 2013

Se on minun varjoni

Kun näitä koiria alkaa lähipiirissä olla vaikka muille jakaa, joskus on ihana lähteä kävelylle vain yhden kanssa. Loppupeleissä minulla on vain yksi koira. Pidän mielelläni huolta muistakin lähipiirini koirista, mutta oikeasti ainoastaan Kiira on minun ja Kiira onkin tästä syystä ihan erityisasemassa sydämessäni. Se on minun varjoni. Mikäli et halua lukea ihkutuspostausta omasta koirastani, suosittelen jättämään tämän postauksen väliin. 


Kiira on aivan ihana. Täydellinen pala minun sydäntäni. Eihän se virheetön ole. Päinvastoin. Sillä on paljon kaikenlaisia pahoja tapoja, jotka vievät minut hermoromahduksen partaalle. Sen lisäksi sen luonteessa on kaikenlaisia pikkuvikoja. Kummitusten näkeminen kaikialla näin esimerkiksi. Kiira myös lämpenee hitaasti vieraille, loukkaantuu helposti pienestä ja ahdistuu herkästi asioista. Uudet asiat ovat vähintäänkin epäilyttäviä.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin. Kiira ei ole mikään huono koira. Se on rauhallinen, tasapainoinen ja uskollinen. Se on kaikkea sitä mitä olen aina koiralta halunnut. Kiiralla on tapana seurata minua kaikkialle ja puolustaa minua kaikelta ympärillä olevalta. Jälkimmäinen tosin tarkoittaa pääasiassa sauvakävelijämummojen tasoisia hirviöitä. Tositilanteessa Kiira varmaan juoksisi häntä koipien välissä pakoon. 

Minun ja Kiiran kohdalla se, että koira on kuin omistajansa, pitää todella paikkaansa. Kaikki nuo yllä olevat piirteet löydän myös itsestäni. Paitsi että minä en murise sauvakävelijöille. Olen myös melko varma, että jos Kiira vain osaisi, sekin pitäisi tällaista blogia. Ja täällä blogissa se analysoisi miksi maailmassa on niin paljon kummituksia. Se yrittäisi älyllä ratkaista kaikki ongelmat. 

Joskus olen pohtinut, että me olemme hieman turhan samanlaisia Kiiran kanssa, emmekä sen takia haasta toisiamme tarpeeksi. Minulle voisi sopia vilkkaampi koira, koska itse olen todella rauhallinen ja saattaisin pärjätä paremmin sosiaalisen koiran kanssa, koska itse olen hieman epävarma vieraiden seurassa. Toisaalta taas nythän minä joudun yhdessä Kiiran kanssa harjoittelemaan vähän irrottelemaan. Se tekee meille molemmille hyvää.

Kiira ei suinkaan ole mikään unelmaharrastuskoira, mutta tällaiselle vähän laiskanpuoleiselle treenaajalle, jonka innostus asioihin on kausittaista, se on ollut täydellinen. Kiiraa ei niin haittaa vaikka välillä elämään kuuluisi pelkästään sohvalla lojumista ja pitkiä päiväunia. Kunhan sitä ei jatku liian pitkään. Toisin sanoen se on hyvin samanlainen kuin minä. Koska se on kuin minun peilini, tai varjoni, se pakottaa minut kohtaamaan myös omat huonot piirteeni. Ja keksimään miten niistä päästäisiin yli. 

Oletteko te huomanneet että koira olisi kuin omistajansa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Kommenttilaatikkoa saa käyttää keskustelupalstana, yhteydenottolomakkeena ja yleisenä purkautumiskanavana.