17. maaliskuuta 2013

Tokopohdintaa

Tämä on nyt kolmas tokopostaus putkeen, mutta minulla on vire parhaimmillaan, joten minkäs teet... Minä vain tahdon taas hehkuttaa kuinka hyvin Kiira tokoili lauantain yhteistreeneissä. Aluksi se ei ollut innostua leikkimisyrityksistäni, mutta kun hetken leikin Neiran kanssa, niin johan alkoi leikkiminen taas kiinnostaa ja sen jälkeen meni seuruun harjoitteleminen kuin unelma.

Kiira on nyt tosiaan ilmoitettu 30.3 Tuusulaan ja 12.4 Forssaan mölleihin. Olen melkein sata varma että Kiira juoksee tässä ihan kohta, mutta toivottavasti me pääsisimme edes jompaan kumpaan mölliin. Myös Turussa on möllit 31.3 jonne saatamme mennä mikäli pääsiäinen on juoksuton. Pitäkää peukkuja, että juoksut eivät pilaa ihan kaikkia suunnitelmia!

On kyllä sanottava sen verran, että kun olen tässä koko kuluneen viikon tuputtanut tätä tokoa Kiiralle, olen vähän miettinyt kuinka paljon koira tästä oikeasti saa irti. Etenkin kun edellisen postaukseni kommenteista inspiroituneena selailin taas kirjaa Tavoitteena täysi kymppi, jossa heti alussa painotetaan, että itsemmehän takia me tokoilemme, joten on velvollisuutemme pitää treenaus hauskana koiralle.

Loppupeleissä tämä taitaa olla moraalinen kysymys. Sitä voi ajatella, että koiran nyt vain on toteltava ihmistä, koska se on koira, eikä sen tunteilla ole väliä. Voi myös ajatella, että koska koiran tuntemuksilla on yhtä paljon merkitystä kuin ihmisenkin, on moraalisesti väärin aiheuttaa koiralle epämukavaa oloa, joten treenauksen täytyisi pyrkiä olemaan vain ja ainoastaan hauskaa. Minä ajattelen jälkimmäisellä tavalla.

Yritänkin pitää treenit mahdollisimman hauskoina ilman pakotteita, mutta joskus mietin tekisikö koira mieluummin jotain ihan muuta. Kuten juoksisi kavereiden kanssa. Toisaalta taas se heiluva häntä ja iloinen ilme kertoo minulle, että olen onnistunut opettamaan Kiiralle tokon treenaamisen olevan maailman hauskin asia. Ehkä se silti mieluummin olisi haistelemassa metsää ja kirmailemassa pellolla. Ovatko harrastuskoirat tosiaan niin onnellisia kuin koiraharrastajat aina väittävät?

9 kommenttia:

  1. Ymmärrän nuo "huolet" ja pohdinnat mitä mieltä koira on treenaamisesta. Nitalla tuo tokon harjoitteleminen on jäänyt, koska sillä pitää treenit pitää tosi lyhkäsinä, jotta mielenkiinto säilyy. Mutta se tunne kun Nita seuraa häntä heiluen tai tulee paikkamakuusta perusasentoon sellaisella vauhdilla että. Tulkitsen silloin koiran pitävän siitä. :)

    Asiassa on varmasti eroja kun aletaan puhua roduista, jotkut ovat miellyttämisen haluisempia kuin toiset.

    VastaaPoista
  2. Itse koen että kaiken mukavan ja hauskan vapaa ajan tekemisen lisäksi, niin koirat kuin ihmisetkin tarvitsevat jonkun "tehtävän" eli työn. Toko:ssa koiran pitää käyttää päätään siihen mistä saa palkan ja kun se sen tajuaa, se saa itselleen onnistumisen tunnetta, itsevarmuutta ja palkan lisäksi paimenkoirille hyvin tärkenä myös ohjaajan iloiseksi. Se miten ja kuinka kauan treenataan on koira kohtaista, eikä tuloksia tullakkaan näkemään väkipakolla. Koiran pitääkin oppia siihen että tekemättömyydestä ei saa mitään mutta kaikenlaisesta yrittämisestä voi seurata vaikka mitä kivaa. Toko, siinä missä muutkin lajit ovat yhdessä tekemistä ja suhteen edistämistä parhaimmillaan. Oman kokemuksen mukaan metsässä on ihana juosta mutta ei sillä tarpeita täytettäisi, vaan Sonyn ainakin täytyy saada tehdä jotakin -käyttää päätään tai se käyttää sitä itse vääriin asioihin.

    VastaaPoista
  3. Molemmat olette kyllä aivan oikeassa. Itse mietin tässä vain että nauttisiko koira enemmän jostakin lajityypillisemmästä virikkeestä kuten esimerkiksi ruoan etsimisestä metsässä? Vai onko koira jo niin domestikoitunut että sille lajityypillinen virike on nimenomaan omistajan kanssa puuhastelu? En tiedä. Joka tapauksessa minusta on väärin, että mitään tällaista harrastuslajia opetetaan väkivallan tai pelottelun kautta. Sitä ikävä kyllä näkee paljon yhä edelleen.

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoista pohdintaa! Uskon, että koiran alkuperäisellä käyttötarkoituksella on myös merkitystä asiaan. Noutajamme on ehdottomasti onnellisimmillaan, kun saa käyttää nenäänsä, kun taas Susulle ensisijainen juttu on se, että se saa työskennellä yhdessä kanssani – ja parasta on, jos yhteiseen puuhaan yhdistetään vielä nenänkäyttö. Minusta ei kuitenkaan ehkä ole oleellista se, mistä koira nauttii eniten – etenkään, kun se ei osaa ajatella, että voi vitsi, kyllä mä nyt mieluummin juoksisin metsässä kuin hakisin tuota palloa. Eli tavallaan eläimen kohdalla oleellista ei ole eri asioiden arvottaminen, vaan yksinkertaisesti se, kokeeko se ne mieluisiksi ja kannattaviksi itselleen. Asiat ovat joko kannattavia tai eivät – ilman mitään "ihan ok" -tyylistä harmaata aluetta. En ole varma, osaanko oikein ymmärrettävästi selittää, mitä haen takaa. Mutta tavallaan se, että koiran ultimaattinen mielipuuha ei vaikkapa ole treenaaminen, ei tee siitä treenaamisesta yhtään sen tuomittavampaa, jos toiminta on koiralle kuitenkin riittävissä määrin kannattavaa. Lisäksi elämään väistämättä kuuluu välillä epämukavuustekijöitä eivätkä ne poissulje eläimen tai ihmisen onnellisuutta. Mutta toki pyrkimys on tarjota mahdollisimman stressitöntä elämää koiralle, kun se on kerta mahdollista :)

    Pelottelu ja väkivalta ovatkin sitten jo asia erikseen, mutta niin kauan kuin koiran häntä heiluu ja se työskentelee mielellään, en olisi huolissani. Lisäksi treenaamisen myötä työkalut arjenkin haasteiden kanssa selviämiseen kehittyvät ja suhde omistajaan vahvistuu, mikä taas yleisesti vaikuttaa positiivisesti koiran elämänlaatuun. Väkisin taas ei mielestäni kannata mitään lajia vääntää, vaan mieluummin vaikka vähän nöyrtyy ja "luovuttaa", vaikka me ihmiset niin kovin tahtoisimmekin vaikkapa nyt agilityn treenausta jatkaa "kun tästä piti tulla aksakoira!" Mutta nyt alan jo ehkä eksyä aiheesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Täyttä asiaa! Palveluskoirarodut on vuosikymmenien ajan jalostettu nauttimaan ihmisen kanssa työskentelystä. Eikö näin ollen voisi ajatella, että palveliskoiralle treenit yhdessä ihmisen kanssa ovat kaikkein luonnollisin aktiviteetti? Ymmärrän kuitenkin hyvin pointtisi siitä että koira tuskin arvottaa asioita samalla tavalla kuin me ihmiset.

      Ja mitä tulee tuohon lajin väkisin vääntämiseen niin missä sitten menee raja? Koska on aika luovuttaa? Itse koen, että luovuttamisen aika on silloin, kun treenaaminen aiheuttaa koiralle selkeästi enemmän haittaa kuin hyöytyä. Ainahan tätä ei tosin ole helppo arvioida. Aina emme myöskään lue koiraamme oikein. Häntä heiluu usein stressaantuneellakin koiralla.

      Poista
  5. Mieletön blogi, tykkään tosi paljon! Ja toko-pohdinnat on oikein erityisesti meidän mieleen. :D Minua kiinnostaa muuten, että mitä rotuja tuossa Sambassa on, se on niin mahdottoman suloinen. Itselläkin ilmeisesti sekarotuinen hankintalistalla seuraavana, joten siitä syystä vain mietiskelen... Tällä hetkellä minulla on kaksi cavalieria, joista bloggaan osoitteessa: http://painonsa-arvoista-kultaa.blogspot.fi

    Liityin lukijaksi!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon! Ja kiva kun tykkään tokohöpinöistä. Niitä on nimittäin tulossa varmasti lisää. :D

      Sambassa on pääasiassa villakoiraa (75 %). Sen isä on kääpiövillakoira ja emä on sekarotuinen. Emänisä on myös villakoira, mutta emänemä on sekarotuinen, jossa epäillään olevan ainakin cockerspanielia. Ehkä myös jotakin terrieriä. Molemmat sekä Samba että Prinssi ovat olleet oikein mukavia mixejä.

      Poista
  6. Tykkäsin myös Sirkun kommentista! Pakko oli vielä sanoa tuohon sinun "missä sitten menee raja" juttuun, että ainahan matkan varrella on niitä kompastuskiviä joidenka läpi jokaisen on kuljettava, etenkin alussa. Jos nyt puhutaan tokosta, niin tekin olette vielä alkutaipaleella ja voin kertoa että oma aika meni minullakin ennen kuin löysin sen Sonyn "vieheen". Sonyllahan oli alkuun hieman motivaation puutetta: treenattiin itsenäisesti, ryhmissä ja saatiin neuvoja kokeneemmilta -jokin saattoi auttaa mutta ei ratkaisevasti. Sitten tavattiin YKSI ihminen joka antoi muutaman hassun neuvon ja yhtäkkiä kaikki lähtikin sujumaan ihan eri tasolla. ..Ja jokaisella kerralla oppii tuntemaan koiraansa enemmän. Jos kyse on nyt esim. Kiiran motivointi ongelmasta, uskon että sen jonkun "tyylin" tai tavan muuttaminen on jo ratkaiseva tekijä :) Ihan heti ei kannata luovuttaa! ..rohkenen sanoa näin koska tiedän minkä rotuinen koira on! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiralla tosiaan esiintyy tuota motivaation puutetta, eli sitä pirun lahnailua, mutta en minä tosiaan vielä ole luovuttamassa. Joskus sitä vain pysähtyy miettimään, että onhan tämä varmasti kivaa myös koiralle. Prinssin kanssahan minä aikanani luovutin agilityn suhteen, koska vaikka se tykkäsi siitä ihan hirveästi, ei sen pää tuntunut kestävän sitä. Prinssi stressaantui ihan hirveästi.

      Poista

Kiitos kommentistasi! Kommenttilaatikkoa saa käyttää keskustelupalstana, yhteydenottolomakkeena ja yleisenä purkautumiskanavana.