22. maaliskuuta 2013

Äidin pikku prinssit ja prinsessat

Me ihmiset inhimillistämme lemmikkejämme jatkuvasti. Selitämme niiden käytöstä omien käyttäytymistapojen kautta ja uskomme niiden tuntevan sellaisia mutkikkaita tunteita kuin esimerkiksi rakkaus. Tämän lisäksi me luulemme niiden pitävän halailusta, nauttivan pukeutumisleikeistä, haluavan pinkin ruokakupin ja tarvitsevan oman sängyn. Koiria inhimillistetään helposti, koska ne ovat omistajilleen niin rakkaita. Koiranomistajat helposti ajattelevat lemmikkiensä tarvitsevan samoja asioita kuin mitä he itsekin tarvitsevat ja ilahtuvat samoista asioista kuin mistä he itse ilahtuvat. Ja rakkaalle lemmikille halutaan tietenkin tarjota kaikki mitä ikinä sen kuvitellaan tarvitsevan. 

Ja äidin pikku prinssi tai prinsessahan tarvitsee ehdottomasti suloisen tonttuasun jouluksi ja hellemekon juhannukseksi. Koirien pukeminen kuin se olisi pieni vauva tai nukke on varmasti koiran inhimillistämistä pahimmillaan. Tässä päivänä eräänä katselin kauhuissani eläintarvikeliikkeen koiravaatevalikoimaa; kimalletta, rusettia ja röyhelöä. En ole varmasti ainoa, jonka veri alkaa kiehua, kun näkee pikkukoiria puettavan tuollaisiin vaatteisiin. Koira ei tarvitse kimalletta. Se ei tule onnelliseksi kauniista vaatteista. 

Ymmärrän tietenkin, että talvipakkasilla tietyt koirarodut tarvitsevat vaatteet, enkä näe mitään syytä miksi nämä vaatteet eivät saisi olla omistajan silmään hyvän näköiset. Kimalle itsessään ei ole mikään ongelma. Ongelma on useiden vaatteiden (mekkojen, housujen, naamaisasujen) epäkäytännöllisyys. Niillä ei ole mitään muuta virkaa kuin toimia hauskan näköisinä ja turha koiran pukeminen on koiralle itselleen vain haitaksi. Pahimmassa tapauksessa vaatteet ovat epämukavat ja pukeutumistilanne stressaava, mutta vähintäänkin vaatteet vaikeuttavat koirien kommunikointia ja liikkumista.  

Kiira omistaa pitkästä karvastaan huolimatta yhden loimen, jonka tarkoitus on pitää lihakset lämpiminä tauolla, kun olemme treenaamassa kylmillä pakkassäillä. Joku voisi tästäkin sanoa, että loimi on täysin turhaa koiran inhimillistämistä. Eihän luonnossakaan koirien lihaksia pidetä lämpiminä. Tähän minun on kuitenkin sanottava, että koirani ei elä luonnossa, eikä saa luonnonvaraisen koiraeläimen tavoin tasaisesti liikuntaa päivän mittaan. Kiiran lihaksisto joutuu harrastuskoirana aivan erilaiseen koettelemukseen kuin mihin villien koiraeläinten lihaksisto joutuu. 

Minun on kuitenkin myönnettävä, että Kiira on minun pikku prinsessani. Sorrun itsekin inhimillistämään koiraani tuon tuostakin. Kuvittelen sen ajattelevan asioita kovinkin syvällisesti ja kuvailen sen toimintaa sellaisilla adjektiiveilla kuin mustasukkainen, rakastunut ja oikutteleva. Inhimillistäminen on ihmisille luonnollista. Jollakin tasolla jokainen meistä tekee sitä. Ongelmaksi se muodostuu siinä vaiheessa, kun äidin pikku prinssit ja prinsessat eivät saa olla lainkaan koiria. Eli siinä vaiheessa kun ne kimaltaviin mekkoihin puettuna kannetaan käsilaukussa viettämään päivää äidin kanssa kaupoille. 

Epätietoisuus koiran oikeista tarpeista johtaa helposti inhimillistämiseen, mutta myös tarve esitellä omaa lemmikkiään voi johtaa ylilyönteihin koiran varusteissa. Koira on statuseläin. Kauniisti ja kalliisti puettu pikkukoira antaa sinusta tietynlaisen kuvan. Samoin niittipantaan puettu pitbulli. Ja toki myös harrastuskoirapiireissäkin esiintyy aivan samaa esittämisen tarvetta. Kunnon harrastuskoiralla on Hurtan vermeet, Pompan takki, SPKL liivit ja omistajalla on päällään ehdottomasti Berran treeniliivi ja taskussa narupallo ja patukka. 

Koiran pitämisestä on viime vuosikymmeninä tullut välineurheilua. Eikös meidän kaikkien kaapit ole täynnä pantoja, vaatteita, leluja ja harjoja? Ihan vain siksi että yhdet eivät mitenkään voi riittää. Kulutusyhteiskunta näkyy toisin sanoen myös koiramaailmassa, eikä se maailmaa kaada, kunhan vain emme inhimillistä pikku prinssejämme ja prinsessojamme liikaa. Välillä olisi silti jokaisen koiraomistajan hyvä pysähtyä miettimään, että tarvitseeko koirani todella tätä kaikkea elääkseen hyvän ja pitkän koiranelämän. 

8 kommenttia:

  1. "Ja toki myös harrastuskoirapiireissäkin esiintyy aivan samaa esittämisen tarvetta. Kunnon harrastuskoiralla on Hurtan vermeet, Pompan takki, SPKL liivit ja omistajalla on päällään ehdottomasti Berran treeniliivi ja taskussa narupallo ja patukka."
    Oi, tunsin just piston sydämessäni! Paitsi et mulla ei oo berran liiviä, vaan hurtan ihana pinkki :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha. Meilläkin on nuo kaikki SPKL -liivejä lukuun ottamatta ja sellaisetkin on hankinnassa jossain vaiheessa. :D Ihmiset on ihan hassuja.

      Poista
  2. "Koiran pitämisestä on viime vuosikymmeninä tullut välineurheilua. Eikös meidän kaikkien kaapit ole täynnä pantoja, vaatteita, leluja ja harjoja?"
    Tästä tunnistan itseni:D Koira ei ehkä tarvitsisi kymmentä pantaa, joista kuitenkin käytetään vain paria...Hamstraajana on vaan vaikea jättää ostamatta kun "halvalla saa":D
    Tunnustan, että inhimillistän koiria jonkunverran, mutta se ei kuitenkaan ole ongelmaksi kun sen pitää rajoissa, niinkuin sanoitkin.
    Annan kuitenkin koirani olla koira, toisin kuin eräät, jotka ostavat rattaita(?!) koirilleen tai kantavat niitä käsilaukuissa..:D Pukemisenkin teen vaan pakon edestä, kun kaikki nykyiset koirat palelevat. Femma tosin ei palele, jos se riehuu paljon, mutta pienikin seisominen saa sen tärisemään kauheasti. Onneksi ongelma on vaan kovalla pakkasella ja kohta voidaan heittää vaatteen naulakkoon!:>

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan. Itse en näe vaatteissa sinänsä ongelmaa. Monet rodut ovat alunperin jalostettu lämpimämmässä ilmastossa, mutta ovat sitemmin levinneet tänne kylmemmille seuduille, joten ymmärrettävästikin nämä rodut tarvitsevat talvella vaatteita. Ja nämä vaatteet saavat olla hyvännäköisiä. En minä ainakan ostaisi rumaa loimea koiralleni! :D Tärkeintä on että käytännöllisyys ja koiraystävällisyys säilyy sen ulkonäön ohella.

      Poista
  3. Pakko olla kunnon koiraharrastaja (meillä on kaksi paimenta harrastuskoiriksi), että meidän Uuno joka on siis toyterrieri on juuri semmoinen mamman mussukka, että matkustaa takapenkillä valjaissa omalla viltillään (eihän se voi olla takaluukussa tyttöjen kanssa, koska Lumo vaan makaisi sen lyttyyn!111). Se omistaa myös ihan ikioman sängyn jonne tytöillä ei ole asiaa ;) Se myös pääsee mukaan torikahville, saa istua omalla tuolillaan ja toisinaan pääsee matkustamaan mun marimekon olkalaukussa, jos on tallaantumisvaara ;) Uunolla oli myös joskus oma olkapäällä kannettava kantolaukkuboksi, kun autottomana reissattiin, mutta se oli ihan kamala ja käyttökertoja tuli yhteensä ehkä kaksi.

    Koiravaatteiden käytännöllisyydestä ja koiraystävällisyydestä kyllä pakko antaa risuja Hurtalle. Yksikään niiden vaate ei ole Uunolle hyvä. Sitten löydettiin Rukkan puolihaalari ja johan elämä kirkastui. Meillä on jokaisella koiralla Hurtan takit ja oon vaan tullut siihen tulokseen ettei ne kyllä voi sopia millekkään koiralle. Toinen on Back on trackin loimet. Eihän semmoisessa koira voi edes lämppälenkkiään ulkoilla, koska takahelma on p*skassa samantien, kun koira tekee hätänsä... Kylmässä autossa/häkissä hallissa ihan passeli kapistus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen kanssa huomannut sen, että pikkuista Sambaa tulee lellittyä ihan eri tavalla kuin isoa Kiiraa. Kai se on joku siinä kääpiökoirien pienessä koossa ja pyöreässä päässä, sekä muissa pentumaisissa piirteissä, joka vaan herättää ihmisten hoivavietin. :D

      Poista
  4. Voi ei, tunnistin itseni ja Eedlan juuri näistä sanoista "Kunnon harrastuskoiralla on Hurtan vermeet, Pompan takki, SPKL liivit ja omistajalla on päällään ehdottomasti Berran treeniliivi ja taskussa narupallo ja patukka." :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Mä väitän että tuo pätee suurimpaan osaan koiraharrastajista. :D

      Poista

Kiitos kommentistasi! Kommenttilaatikkoa saa käyttää keskustelupalstana, yhteydenottolomakkeena ja yleisenä purkautumiskanavana.